kko

Korvausvelan vanhentuminen (KKO 2017:3)

Asiassa oli kyse kahden yhtiön välisestä vahingonkorvauksesta ja sen vanhentumisesta. M Oy vaati W Oy:ltä korvausta sillä perusteella, että M Oy:n omistaman kiinteistön kauppa jäi toteutumatta W Oy:n kieltäydyttyä palauttamaan sen hallussa olleita, kyseisen kiinteistön panttikirjoja. Kaupan jäätyä toteutumatta kiinteistö oli pakkohuutokaupattu 19.1.2006 käypää hintaa halvemmalla. Toteutuneen ja käyvän kauppahinnan erotus oli jäänyt M Oy:n vahingoksi.

M Oy vaati tammikuussa 2011 W Oy:ltä korvausta aiheutuneesta vahingosta. Kannetta vastustaneen W Oy:n mukaan saatava oli vanhentunut ennen kanteen nostamista, kun saatavan vanhentumisaika oli alkanut jo 2006 eikä sitä oltu sen jälkeen katkaistu. M Oy katsoi, että vanhentumisaika oli alkanut vasta vuonna 2008, kun yhtiöiden välinen panttikirjoja koskeva riita-asia oli ratkaistu. M Oy:n mukaan se ei ollut voinut esittää korvausvaatimusta ennen, kuin W Oy:n laiton menettely panttikirjojen osalta oli ratkaistu ja saanut lainvoiman vuonna 2008.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli, milloin vahingonkorvaussaatavaa koskeva vanhentumisaika oli alkanut ja oliko saatava vanhentunut. KKO:n mukaan korvausvelkaa koskeva vanhentumisaika alkaa siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Velkojalla tulee olla riittävät tiedot korvauksen edellytyksistä, eli tässä tapauksessa vahingosta ja sen aiheuttajasta. Merkitystä ei ole esimerkiksi sillä, milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. Merkitys on sen sijaan sillä, onko velkojalla ollut riittävät tiedot velan vanhentumisen katkaisemiseksi. KKO:n mukaan velan vanhentumisen katkaiseva muistutus voidaan tehdä, vaikka korvausvastuuseen liittyisi joitakin epäselvyyksiä. Vanhentumisaika voi alkaa kulua, vaikka jokin korvaukseen liittyvä kysymys olisi oikeuden ratkaistavana.

KKO katsoi tässä tapauksessa vanhentumisajan alkaneen tammikuussa 2006. M Oy oli 27.1.2006 pannut vireille panttikirjojen lainmukaisuutta koskevan riidan. KKO:n mukaan M Oy:llä oli viimeistään kyseisen kanteen vireillepanohetkellä ollut riittävät tiedot myös vahingonkorvausvaatimuksen esittämiseen. Koska vanhentumista ei oltu tuon ajankohdan jälkeen katkaistu, velka oli vanhentunut ennen vuonna 2011 vireillepantua korvauskannetta.

Asunto-osakkeen lunastus lunastuslausekkeen perusteella (KKO 2017:2)

Henkilö A oli myynyt omistamansa asunto-osakeyhtiön osakkeesta kaksi murto-osaa, yhden pojalleen B:lle ja toisen pojan avopuolisolle C:lle. Samalla A oli säilyttänyt itsellään kolmannen murto-osan osakkeista. Saman yhtiön osakas D esitti lunastusvaatimuksen kyseisiin osakkeisiin. Lunastusvaatimus perustui asuntoyhtiön yhtiöjärjestyksen määräykseen, jonka mukaan yhtiön osakkaat olivat oikeutettuja lunastamaan yhtiön ulkopuoliselle siirtyvän osakkeen.

A, B ja C vaativat käräjäoikeutta julistamaan D:n lunastusvaatimuksen pätemättömäksi. Ratkaisussaan käräjäoikeus vahvisti D:n lunastusoikeuden koskevan 2/3:aa osakkeista, mutta ei A:lle jäänyttä 1/3:aa. B ja C valittivat ratkaisusta hovioikeuteen vaatien, että lunastusvaatimus julistetaan pätemättömäksi. Myös D valitti ratkaisusta vaatien, että lunastus vahvistetaan koskemaan kaikkia kyseessä olevia osakkeita. Hovioikeuden ratkaisun mukaan D:n lunastusoikeus koski vain pojan avopuolison C:n osuutta, mutta A:n ja B:n osuudet jäivät lunastusoikeuden ulkopuolelle. C ja D valittivat ratkaisusta korkeimpaan oikeuteen.

KKO:n ratkaistavana oli se, oliko D:llä oikeus lunastaa jokin osuus tai kaikki kyseessä olevista osakkeista. KKO:n mukaan lunastusoikeuden laajuutta arvioitaessa on muun muassa arvioitava, mitä siitä on yhtiöjärjestyksessä määrätty. Lunastuslausekkeen tulkinnan lähtökohtana on yhtiöjärjestyksen määräyksen sanamuoto. Tulkinnassa on huomioitava myös säädetty laki ja yleiset periaatteet.

Ratkaisussa KKO 2004:91 korkein oikeus on todennut, että huoneiston osakkeet muodostavat jakamattoman kokonaisuuden. Osakkeet voivat tästä huolimatta olla kuitenkin yhteisomistuksen kohteena esimerkiksi puolisoiden kesken. Kokonaisuuden hajottaminen osiin lunastuksen perusteella saattaisi kuitenkin johtaa epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen, kuten yhteisomistukseen vieraiden tahojen kesken. KKO on lisäksi aiemmin todennut, ettei osittainen lunastus ole asunto-osakeyhtiölain mukaan sallittua.

KKO:n mukaan lunastusoikeuden ulottaminen osakkeen murto-osaan edellyttää selkeää määräystä yhtiöjärjestykseen, sillä tällainen oikeus poikkeaa selvästi lain yleisistä periaatteista ja tavoitteista. Tässä tapauksessa yhtiöjärjestyksen määräystä ei voitu tulkita niin, että se oikeuttaisi murto-osan lunastukseen. KKO katsoi, ettei D:llä ollut lainkaan oikeutta osakkeiden lunastukseen ja lunastusvaatimus julistettiin kokonaan pätemättömäksi.

Kiinassa tehty kansallinen adoptio ei ollut Suomessa pätevä (KKO 2016:63)

A oli hakenut 2012 syntyneiden lasten 2013 Kiinassa tehtyjen adoptiopäätösten vahvistamista päteviksi Suomessa tai toissijaisesti näiden päätösten tunnustamista lapsen huoltoa koskevina päätöksinä. A:n aviomies oli ilmoittanut hyväksyvänsä hakemuksen.

Hovioikeus hylkäsi A:n hakemuksen ja A valitti päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli, voitiinko Kiinassa tehdyt adoptiopäätökset katsoa suoraan Suomessa päteviksi tai voidaanko ne erikseen vahvistaa Suomessa päteviksi.

Adoptio edellyttää Suomessa adoptiolupaa. Ulkomainen adoptioluvan mukainen adoptio on ilman eri vahvistusta pätevä myös Suomessa. Kun A:lle ei oltu myönnetty adoptiolupaa eikä adoptiota oltu myöskään vahvistettu kansainväliseksi adoptioksi, ei adoptio ollut Suomessa pätevä ilman vahvistusta.

Adoptio on lisäksi pätevä Suomessa ilman eri vahvistusta, jos se on pätevä adoptiovaltiossa ja jos hakija asunut tuossa valtiossa vähintään vuoden välittömästi ennen adoptiota. A:n asuinpaikasta saatu selvitys oli ristiriitainen eikä sen katsottu osoittavan luotettavasti sitä, että A olisi keskeytyksettä asunut vähintään vuoden Kiinassa ennen mainittua adoptiota. Adoption vahvistaminen olisi siten edellyttänyt adoptiolupaa.

Asiassa tutkittiin lisäksi, oliko adoption vahvistamatta jättäminen johtanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) loukkaukseen. EIS:a on tämän osalta tulkittu oikeuskäytännössä niin, että se ei takaa tai luo oikeutta perhe-elämään, ellei sitä ole tosiasiassa ollut olemassa. Merkitystä on erityisesti sillä, onko perheen henkilöillä todellisuudessa läheisiä henkilökohtaisia siteitä.

Asiassa saadun selvityksen osalta oli jäänyt epäselväksi, miten pitkään A on tosiasiassa asunut adoptoitujen tyttöjen kanssa ja kuka tytöistä on huolehtinut. EIS ei myöskään takaa oikeutta valita valtiota, johon perhe asettuu asumaan, jos perheellä on sidoksia useampaan valtioon. Asiassa saadun selvityksen mukaan Kiina on ollut perheelle toinen koti Suomen ohella. Perhe-elämän jatkamista ja perheen asettumista Kiinaan ei voitu pitää perheen kannalta kohtuuttomana eikä EIS:n vastaisena.

Korkein oikeus ei tässä tapauksessa vahvistanut Kiinassa tehtyjä adoptioita Suomessa päteviksi.

Kahden haastehakemuksen vireillepano samaa velallista vastaan oli perusteltua (KKO 2016:55)

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2016:55 oli kysymys oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta velkasaatavia koskevissa asioissa. Samaa velallista vastaan oli samana päivänä pantu vireille kaksi haastehakemusta. Hakemukset koskivat kahden eri velkojan saatavia. Molemmissa asioissa velkojia oli edustanut sama perintäyhtiö.

Perintäyhtiö oli vaatinut muun muassa, että velallinen velvoitetaan korvaamaan kantajien oikeudenkäyntikulut kummassakin asiassa. Velallinen ei ollut vastannut kumpaankaan kanteeseen. Käräjäoikeus oli yhdistänyt asioiden käsittelyn ja asiat oli ratkaistu yksipuolisella tuomiolla pääosin kantajien eduksi. Käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi kantajan vaatimuksen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta toisen asian osalta, koska toinen kanne oli oikeuden mielestä ollut tarpeeton. Käräjäoikeuden mukaan vaatimukset olisi voitu esittää yhdessä haastehakemuksessa.

Perintäyhtiö valitti ratkaisusta hovioikeuteen, joka ratkaisi asian käräjäoikeuden tavoin oikeudenkäyntikulujen osalta osittain vastaajan eduksi.

Perintäyhtiö valitti edelleen korkeimpaan oikeuteen (KKO). Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli, oliko käräjäoikeus voinut viran puolesta yhdistää asioiden käsittelyn ja siihen perustuen hylätä vaatimuksen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

KKO:n mukaan käräjäoikeudella oli ollut mahdollisuus määrätä kanteet käsiteltäväksi samassa menettelyssä. Asioiden yhdistäminen oli johtanut siihen, että kantajalta ei oltu peritty kuin yksi oikeudenkäyntimaksu. Tämän osalta vaatimus kulujen korvaamisesta oli perusteeton.

Perintäyhtiö oli lisäksi vaatinut asian hoitamisesta aiheutuneiden kulujen korvaamista. Vaatimus oli kuluvaatimusta koskevan asetuksen mukainen. Perintäyhtiö oli myös perustellut erillisiä kanteita sillä, että ne olivat perustuneet eri velkojien toimeksiantoihin eikä yhteisen kanteen käyttämisestä oltu sovittu. Kantajalla ei ole velvollisuutta panna eri perusteesta johtuvia kanteita vireille yhdellä haastehakemuksella. KKO:n mukaan asioiden vireillepano yhdellä hakemuksella kahden sijasta ei olisi myöskään vaikuttanut perintäyhtiölle aiheutuneen työn ja kulujen määrään. Yhtiöllä oli siten ollut asiallinen peruste panna asiat vireille kahdella erillisellä hakemuksella.

KKO muutti alempien oikeuksien tuomioita ja vastaaja velvoitettiin korvaamaan myös toisen velkomusasian hoitamisesta kantajalle aiheutuneet kulut.

Paperilaskusta voi periä erillisen maksun (KKO 2016:49)

Korkein oikeus on antanut ratkaisun 2016:49 koskien matkapuhelinliittymän paperilaskusta perittävää maksua. Kuluttaja-asiamies oli vaatinut markkinaoikeudessa, että Elisa Oyj:tä sakon uhalla kielletään perimästä kuluttajaliittymän paperilaskusta erillistä maksua. Kuluttaja-asiamiehen mukaan sopimuksen peruselementtejä ei voitu tuotteistaa ja hinnoitella erikseen. Laskun toimittamisessa oli kyse juuri tästä, kun kuluttaja ei voinut muutoin maksaa laskua. Lasku tuli saada ilman erillistä maksua tällaisiin sopimuksiin tavanomaisella tavalla.

Elisa Oyj vastusti vaatimuksia ja esitti, että se tarjosi kuluttajille useita laskutustapoja. Sähköisesti toimitettavat laskut olivat maksuttomia kun taas paperilaskuista veloitettiin 1,90 euroa.

Markkinaoikeus kielsi ratkaisussaan Elisa Oyj:tä sakon uhalla käyttämästä 1,90 euroa tai sitä kalliimpaa maksullista paperilaskua kuluttajaliittymissään. Kieltoa ei voitu kuitenkaan asettaa koskemaan laskusta perittävää erillistä veloitusta sen määrästä riippumatta.

Sekä kuluttaja-asiamies että Elisa Oyj valittivat korkeimpaan oikeuteen.

KKO:n mukaan lähtökohtana on, että velkojen on myötävaikutettava maksun saamiseen toimittamalla velalliselle riittävät tiedot maksun suorittamiseksi. Laskun toimittaminen ilman veloitusta kuuluu lähtökohtaisesti tämän myötävaikutusvelvollisuuden piiriin. Maksun toimittamistapaa ei kuitenkaan ole yleisesti säännelty, vaan osapuolet voivat keskenään sopia laskutustavasta.

Tavallisesti palvelun kustannukset on sisällytetty tuotteen tai palvelun hintaan. Markkinaoikeuden tässä asiassa antaman ratkaisun jälkeen voimaan tulleen kuluttajansuojalain säännöksen mukaan kuluttajalta on pyydettävä suostumus lisämaksuihin, jotka eivät sisälly suoraan hyödykkeestä perittävään hintaan. Osapuolet voivat kuitenkin sopia laskutuksen hinnoittelusta muulla tavalla.

KKO:n mukaan matkapuhelinliittymien tai muiden välttämättöminä pidettävien palvelujen tuottajien on lähtökohtaisesti tarjottava laskutustapaa, joka ei edellytä internetin käyttöä. Muun laskutustavan ei silti tarvitse olla maksuton. Elisa Oyj on myös tarjonnut laskutustapana tekstiviestilaskun, joka on asiakkaille maksuton. Asiassa ei oltu myöskään väitetty, että 1,90 euron lisämaksu paperilaskusta olisi ylimitoitettu aiheutuviin kustannuksiin nähden. Lisämaksu ei ole johtanut siihen, että yhtiö olisi saanut ylimääräistä hyötyä tästä laskutustavasta.

Korkein oikeus katsoi, ettei 1,90 euron maksu paperilaskusta ole kohtuuton eikä kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimukselle ole perusteita. KKO kumosi markkinaoikeuden ratkaisun ja hylkäsi kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimuksen kokonaan.

Kuluttajaluottojen korkokatto ei ole vähentänyt yksityishenkilöiden velkaantumista

Vuonna 2013 säädettiin korkokatto alle 2000 euron kuluttajaluottoihin, joissa todellinen vuosikorko saa nykyään olla enintään 50 prosenttiyksikköä yli viitekoron. Muutoksen tarkoituksena oli hillitä pienten kuluttajaluottojen ja ns. pikavippien ottamista.

Lakimuutos johti siihen, että pieniä luottoja alettiin tarjoamaan mm. luottotileinä, jolta kuluttaja voi nostaa luottoa yhteensä 2000 euroa tai enemmän. Lukumääräisesti pienten luottojen ottaminen on vähentynyt, mutta luottomäärät ovat samalla nousseet. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksen mukaan luottojen euromäärä on noussut lakimuutoksen jälkeen noin 427 euroon, kun se ennen lakimuutosta oli noin 276 euroa.

Mikäli luotto jää maksamatta, velkomusasia voi lopulta päätyä tuomioistuimen ratkaistavaksi. Vaikka luottoja otetaan lukumääräisesti nykyään vähemmän, velkomusasioiden käsittely saattaa kuitenkin kestää aiempaa pidempään tuomioistuimessa. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 mukaan tuomioistuimen on nimittäin tarkastettava, onko kuluttajaluottoa koskevassa asiassa kyse sopimusehtodirektiivin mukaisesta vakiosopimusehdosta. Jos on, tuomioistuimen tulee arvioida ehdon kohtuuttomuus viran puolesta. Kuluttajan ei siis tarvitse erikseen vedota ehdon kohtuuttomuuteen.

Mainitussa tapauksessa luottosopimuksen luottokorko oli ilmaistu epäselvästi muun muassa ilmoittamalla vain kuukausikorko, kun todellista vuosikorkoa ei oltu mainittu lainkaan. Korkein oikeus katsoi, että kuluttajalle toimitetut lainaehdot eivät täyttäneet lain vähimmäisvaatimuksia. Luottosopimuksen todellinen vuosikorko oli 118,80 %. Korkeimman oikeuden mukaan luottosopimus oli kuluttajan kannalta epäselvä ja luottokorkoa koskeva ehto kohtuuton.

KKO: maksut ja osallistuminen hankintaan eivät riittäneet näytöksi mökin omistuksesta

Tapauksessa KKO 2016:37 oli riitaa puolisoiden omaisuudesta avioeron jälkeisessä osituksessa. Puolisot olivat yhdessä rahoittaneet kesämökin, joka kauppakirjassa oli kirjattu miehen nimiin. Osituksessa vaimo vaati pesänjakajaa vahvistamaan hänen omistavan kiinteistöstä ainakin puolet. Vaimo perusteli vaatimustaan sillä, että mökki oli ollut tarkoitus hankkia puolisoiden yhteiseen omistukseen. Vaimo oli osallistunut kaupantekoon aktiivisesti ja rahoittanut mökin hankinta- ja muita menoja. Miehen mukaan tarkoitus oli ollut hankkia mökki vain hänen omistukseensa.

Käräjäoikeus ja hovioikeus katsoivat, että vaimolla oli omistusoikeus osaan mökistä. Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana oli, tuliko mökki katsoa miehen vai puolisoiden yhteiseksi omaisuudeksi. Aiemman KKO 2010:57 ratkaisun mukaan lähtökohtana on, että omistajana pidetään sitä, joka on kaupan perusteella omaisuuden saanut. Tässä tapauksessa kauppakirjan mukaan ostajana oli ollut yksin mies. Kauppakirjan merkinnän perusteella omistajana on pidettävä kauppakirjaan merkittyä henkilöä, ellei kyetä osoittamaan, että omaisuus on tarkoitettu hankkia puolisoille yhteisesti.

Korkein oikeus katsoi mökin kauppaan liittyvän yhteisen rahoituksen ja käyttötarkoituksen puhuvan sen puolesta, että kiinteistö oli tarkoitettu puolisoiden yhteiseen omistukseen. Puolisoiden kertomukset olivat kuitenkin ristiriitaiset sen suhteen, mitä kaupalla oli tavoiteltu. Puolisot olivat asiasta keskusteltuaan ilmeisesti hyväksyneet, että mökin ostajaksi kirjataan mies. Korkein oikeus päätyi saadun näytön perusteella siihen, että osapuolet olivat tietoisesti hankkineet mökin yksin miehen nimiin – huolimatta mökin käyttötarkoituksesta ja vaimon osallistumisesta kaupan rahoitukseen sekä hankintatoimiin.

KKO: testamentti pätevä, vaikka todistaja ei sitä muista

Tapauksessa KKO 2016:40 korkeimman oikeuden ratkaistavana oli kysymys testamentin pätevyydestä. Perillinen oli vaatinut testamentin julistamista pätemättömäksi muotovirheen perusteella. Muotovirhekanteen perusteluna oli, ettei testamenttia tehtäessä oltu noudatettu testamentin todistamista koskevia muotovaatimuksia.

Testamenttiin oli merkitty todistajien allekirjoitukset päiväyksineen sekä lausuma muun muassa siitä, että testamentin todistelu oli tapahtunut todistajien ollessa samanaikaisesti läsnä. Testamentti oli allekirjoitettu 23.1.1996. Muotovirhekanteen mukaan todistajat eivät olleet yhtäaikaisesti läsnä testamenttia allekirjoitettaessa.

Kumpikaan todistajista ei käräjä- tai hovioikeuskäsittelyssä ollut muistanut allekirjoitustilaisuutta. Ensimmäinen todistajista oli korkeimmassa oikeudessa yllättäen muistanut allekirjoitustilaisuuden. Kertomusten poikkeavuuksista johtuen kyseisen todistajan kertomukselle ei tältä osin voitu antaa suurta näyttöarvoa. Toisen todistajan osalta jäi epäselväksi, mikä osa hänen kertomastaan oli muistinvaraista ja mikä osa oletuksia siitä, mitä allekirjoituksiin liittyen asiassa oli tapahtunut.

Todistajat olivat kuitenkin riidattomasti allekirjoittaneet testamentin todistuslauselman eikä kumpikaan heistä epäillyt todistuslauselman paikkansapitävyyttä. Muiden perillisten kertomukset puhuivat sen puolesta, että allekirjoitustilaisuus oli pidetty. Asiassa ei oltu myöskään esitetty suoraa näyttöä siitä, että tilaisuus olisi jäänyt järjestämättä. Näillä perustein korkein oikeus katsoi, että testamenttiin merkittyä todistuslauselmaa oli pidettävä luotettavana ja testamenttia siten pätevänä.