Vahingonkorvausvelan vanhentuminen ja vanhentumisajan alkaminen (KKO 2016:98)

Tapauksessa KKO 2016:98 oli kyse kahden asunto-osakeyhtiön välisestä vahingonkorvauksesta. As Oy K oli korottanut ja päällystänyt tontillaan olevan pysäköintialueen vuonna 1992. Alueen asfalttipinta oli jäänyt naapuriyhtiö M:n rakennuksen sokkelin ja seinän sauman yläpuolelle siinä kohtaa, missä asfaltti ja rakennuksen seinä liittyivät toisiinsa. M:n rakennuksessa havaittiin kosteusvaurio vuonna 2012.

M vaati käräjäoikeudessa K:lta rakennuksensa korjauskustannuksia. M:n mukaan vauriot olivat aiheutuneet pysäköintialueelta valuneesta sade- ja sulamisvedestä. Vesi oli päässyt rakenteisiin saumakohdasta, koska pysäköintialueen pinta oli liian korkealla suhteessa rakennukseen. Pysäköintialue ei saisi olla lainkaan kiinni rakennuksen seinässä. M:n mukaan vauriot olivat syntyneet vuosina 2010-2012 eikä korvausvaatimusta oltu voitu esittää tätä ennen. M katsoi sillä olleen oikeus luottaa siihen, että K:n parkkialue oli rakennettu lain ja hyvän rakennustavan mukaisesti.

K kiisti M:n vaatimukset ja katsoi, että M:n oikeus korvauksiin oli vanhentunut. Jos vahinko johtui 1992 tehdystä asfaltoinnista, 10 vuoden vanhentumisaika oli jo päättynyt.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli se, oliko M:n oikeus korvaukseen vanhentunut vai ei. Kosteusvaurio oli havaittu syyskuussa 2012. Aiemmin vuonna 2009 tehdyssä kuntoarviossa kosteusvauriota ei oltu havaittu.

Vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin 10 vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Oikeus korvaukseen vanhenee, jos vaatimusta ei ole esitetty 10 vuoden kuluessa, vaikka vahinko ei olisi vielä aiheutunutkaan.

Korkeimman oikeuden mukaan velan vanhentumista koskevan sääntelyn selkeys edellyttää, että vanhentumisajan alkaminen liitetään objektiivisesti todennettaviin ja osapuolista riippumattomiin seikkoihin. M oli vaatimustensa keskeisimpänä perusteena vedonnut virheellisesti toteutettuun asfaltointiin. KKO:n mukaan pysäköintialueen muutostyö oli kanteen perusteella ensimmäinen ja ratkaiseva toimi, josta vahinkoa väitettiin aiheutuneen. Vahingon ilmenemisajankohdalla ei ollut merkitystä 10 vuoden vanhentumisajan kannalta. Rakennuksessa ilmennyt kosteusvaurio oli juuri sellainen myöhään ilmennyt vahinko, jonka yllättäviltä seurauksilta velallistahoa on pyritty suojaamaan vanhentumista koskevalla sääntelyllä.

KKO katsoi, että vahinkotapahtumana oli pidettävä vuonna 1992 tehtyä muutostyötä ja velka oli vanhentunut ennen, kuin korvausvaatimus oli esitetty lokakuussa 2012.

Kuluttajaluottojen korkokatto ei ole vähentänyt yksityishenkilöiden velkaantumista

Vuonna 2013 säädettiin korkokatto alle 2000 euron kuluttajaluottoihin, joissa todellinen vuosikorko saa nykyään olla enintään 50 prosenttiyksikköä yli viitekoron. Muutoksen tarkoituksena oli hillitä pienten kuluttajaluottojen ja ns. pikavippien ottamista.

Lakimuutos johti siihen, että pieniä luottoja alettiin tarjoamaan mm. luottotileinä, jolta kuluttaja voi nostaa luottoa yhteensä 2000 euroa tai enemmän. Lukumääräisesti pienten luottojen ottaminen on vähentynyt, mutta luottomäärät ovat samalla nousseet. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksen mukaan luottojen euromäärä on noussut lakimuutoksen jälkeen noin 427 euroon, kun se ennen lakimuutosta oli noin 276 euroa.

Mikäli luotto jää maksamatta, velkomusasia voi lopulta päätyä tuomioistuimen ratkaistavaksi. Vaikka luottoja otetaan lukumääräisesti nykyään vähemmän, velkomusasioiden käsittely saattaa kuitenkin kestää aiempaa pidempään tuomioistuimessa. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 mukaan tuomioistuimen on nimittäin tarkastettava, onko kuluttajaluottoa koskevassa asiassa kyse sopimusehtodirektiivin mukaisesta vakiosopimusehdosta. Jos on, tuomioistuimen tulee arvioida ehdon kohtuuttomuus viran puolesta. Kuluttajan ei siis tarvitse erikseen vedota ehdon kohtuuttomuuteen.

Mainitussa tapauksessa luottosopimuksen luottokorko oli ilmaistu epäselvästi muun muassa ilmoittamalla vain kuukausikorko, kun todellista vuosikorkoa ei oltu mainittu lainkaan. Korkein oikeus katsoi, että kuluttajalle toimitetut lainaehdot eivät täyttäneet lain vähimmäisvaatimuksia. Luottosopimuksen todellinen vuosikorko oli 118,80 %. Korkeimman oikeuden mukaan luottosopimus oli kuluttajan kannalta epäselvä ja luottokorkoa koskeva ehto kohtuuton.

Avioliittoviikko osa 3: Puolisoiden omaisuus

Avioliiton solmiminen ei välittömästi vaikuta puolisoiden omistus- tai velkasuhteisiin. Puolisot omistavat yksin kaiken nykyisen ja avioliiton aikana tulevan omaisuutensa. Myös puolisoiden yksin ottamat velat (poislukin elatusvelka) ovat yksin kyseisen puolison vastuulla.

Puolisot saavat itse määrätä omasta omaisuudestaan tietyin rajoituksin. Puoliso ei saa ilman toisen puolison suostumusta myydä puolisoiden yhteistä kotia eikä tiettyä irtainta omaisuutta, kuten asuntoirtamistoa, toisen puolison henkilökohtaista irtaimistoa tai työvälineitä.

Puolisoiden omistussuhteet määräytyvät avioliiton aikana samojen sääntöjen mukaan kuin omistussuhteet muutoinkin. Rekisteröitävän omaisuuden omistajana pidetään sitä, jonka nimiin omaisuus on kirjattu. Esimerkiksi ajoneuvojen osalta omistus käy ilmi ajoneuvorekisteristä. Tällainen ns. omistusolettama voi olla kumottavissa, jos todellinen (kirjauksesta poikkeava) omistus pystytään uskottavasti osoittamaan muulla tavoin.

Vaikka avioliitto ei heti solmimishetkellä suoraan vaikutakaan puolisoiden omaisuuteen, sen merkitys tulee esille avioliiton päättyessä. Avioliitto synnyttää kummallekin puolisolle avio-oikeuden toistensa omaisuuteen. Avio-oikeuden perusteella kummallakin puolisolla on pääsäännön mukaan oikeus saada osituksessa puolet puolisoiden yhteenlasketun omaisuuden säästöstä. Jos ositus perustuu puolison kuolemaan, vastaava oikeus on kuolleen puolison perillisillä. Toisin sanoen vähemmän omistavalla puolisolla on oikeus saada tasinkoa enemmän omistavalta.

Avio-oikeuteen voidaan kuitenkin vaikuttaa erilaisin määräyksin; näistä lisää huomenna.

Avioliittoviikko osa 2: Puolisoiden elatus

Aviopuolisoiden tulee kykynsä mukaan osallistua perheen yhteiseen talouteen ja puolisoiden elatukseen. Elatuksen piiriin kuuluvat puolisoiden yhteiset ja kummankin puolison henkilökohtaiset tarpeet.

Puoliso voi avioliiton aikana olla oikeutettu saamaan elatusapua, jos toinen puolisoista laiminlyö elatusvelvollisuutensa. Jos puolisot ovat eronneet ja puoliso tarvitsee elatukseensa apua, toinen puoliso voidaan velvoittaa suorittamaan kohtuullista elatusapua. Määräajoin maksettavaksi määrätty elatusapuvelvoite kuitenkin päättyy, jos elatusapua saava puoliso menee uudelleen naimisiin.

Puolisot vastaavat elatusta varten tehdyistä veloista yhteisvastuullisesti. Yhteisvastuuta ei ole siinä tapauksessa, että kyse on rahalainasta tai jos velkoja on tiennyt puolisoiden välien rikkoontuneen. Yhteisvastuullista elatusvelkaa voi olla esimerkiksi henkilökohtaisista tarpeista, kuten sairaanhoidosta aiheutunut lasku.

Puolisoiden eron jälkeen toiselle puolisolle maksettavaksi tuleva elatusapu on melko harvinainen. Elatusapu voi kuitenkin tulla kysymykseen toisen puolison jäätyä taloudellisesti erittäin hankalaan tilanteeseen eron jälkeen.

Perintäviikko osa 1: Perinnän luvanvaraisuus ja valvonta

Perintätoimintaa säätelee laki saatavien perinnästä eli perintälaki. Laissa on erityisesti säännöksiä kuluttajasaatavien perintään liittyen, mutta laki sisältää useita säännöksiä myös yritysperintään liittyen.

Perintä on Suomessa luvanvaraista toimintaa. Etelä-Suomen aluehallintovirasto (AVI) myöntää toimiluvat perintätoiminnan harjoittamiseen ja valvoo perintätoimintaa. Virheellisen menettelyn vuoksi aluehallintovirasto voi antaa perintätoimistolle varoituksen tai vakavissa tapauksissa peruuttaa sen toimiluvan. Asianajajilta ei edellytetä erillistä perintälupaa, koska asianajajaliitto valvoo muutenkin asianajajien toimintaa.

Vanhentunutta saatavaa ei saa periä. Lähtökohtaisesti saatava vanhenee kolmessa vuodessa ellei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Huomenna käsitellään maksumuistutuksia ja maksuvaatimuksia sekä perintäkuluja.